Esittelin taannoin pienen, kämmeneen mahtuvan seinälautasen Hilkka-Liisa Aholalta. Koristemaalaus näytti syntyneen lasitetestaamisen yhteydessä. Hyppää postaukseen tästä.

Kokoelmastani löytyy myös kaksi muutakin saman kokoluokan työtä, jotka esittelen tässä alla kuvissa. Molemmissa koristelun jälki on äärimmäisen tarkkaa ja erinomaisesti onnistunut.

Naiset muistuttavat toisiaan, puku on molemmilla hyvin samankaltainen, pitkähihainen, poolokauluksinen, vihertävin vinoneliöin koristeltu vartalonmyötäinen pitkä leninki.

Lähdemateriaalista ja keskusteluissa yhden Aholan sukulaisen kanssa on tullut ilmi, että Hilkka-Liisa Ahola oli hyvin innostunut ja kiinnostunut pukeutumisesta ja vaatesuunnittelusta. Hän valmisti itse vaatteitaan, ja hänen arkistoistaan löytyy muutamia vaatteiden koristekuviointisuunnitelmia, 1980-luvulla Ahola innostui mm. batiikkivärjäyksestä, ja kuten voimme todistaa hänen naisaiheisista töistään, mielikuvituksella ei ollut rajoja. Kuoseja ja asusteita pyöri päässä ja ilmaantui keramiikkalaatoille fantasiamaailman naisten ylle.

Prinsessa Tyyni-Inger istui jo kolmatta päivää onnettomana puutarhassa. Hän oli pukenut kauniit vaatteet ja huntuhatun, mutta nekään eivät ilahduttaneet Tyyni-Ingeriä.

Isä-ruhtinas ja äiti-ruhtinatar olivat huolissaan. He olivat kyselleet tyttäreltään, mistä tämä epätavallinen alakulo johtui. Oliko tytär kenties alkanut ikävöidä isosiskoaan Vera-Nastasiaa, joka oli muuttanut naapurilinnaan, tilusten toiselle laidalle, mentyään prinssi Wiljamin kanssa naimisiin.
Ei, ei, Tyyni-Inger ei ikävöinyt siskoaan. Syy oli vallan toinen. No mikä, kyselivät vanhemmat.
Minä olen kadottanut nauruni, parahti Tyyni-Inger. Kadottanut naurusi, miten se on mahdollista, huolestui isä.
En tiedä, viisi päivää sitten, kun aamulla heräsin, nauru oli poissa. Kääntelin kaikki seitsemän patjaani ja viisi sikkityynyäni, katsoin kaikki kamarini kaapit ja laatikot, naurua ei ollut.

Isä-ruhtinas käynnisti oitis naurun etsinnät koko valtakunnassa. Puhelinpylväisiin naulattiin etsintäkuulutuksia, vapaaehtoiset etsintäpartiot lähtivät liikkeelle, ruhtinaskunnan Marttakerho muonitti etsijöitä yötä-päivää.

Tyyni-Ingerin sylikummi, ruhtinatar Hildur, kutsuttiin välittömästi paikalle. Hän vei kummityttönsä ihailemaan puutarhan kukkia, kattoi huvimajaan riemukkaan liinan pöydälle ja tarjoili Tyyni- Ingerille vadelmajäätelöä. He pohtivat naurun tapausta ja yrittivät löytää ratkaisua. Yhtäkkiä Hildur muisti, että linnan pehtoori oli kertonut emo-koirastaan Elviirasta ja kuudesta pennusta. Siinäpä voisi olla ratkaisu tähän pulmaan.

Hildur houkutteli Tyyni-Ingerin kävelylle pehtoorin mökille. Onpa ilo nähdä prinsessa täällä, tervehti pehtoori. Käykää sisään matalaan majaani, voin tarjota teille uuden sadon mansikoita. Meillä tosin on talo vähän sekaisin, kun täällä mellastaa seitsemän koiraa.
Seitsemän koiraa, ihmetteli Tyyni-Inger ja istahti lattialle. Ainakin viisi pientä karvapalleroa kiipesi oitis Tyyni-Ingerin syliin. Ne yrittivät lipaista kielellään prinsessan korvaa, nenää ja poskea. Se kutitti kivasti ja Tyyni-Ingeriä alkoi naurattaa. Hän alkoi nauraa ja hellitellä pentuja sylissään. Pennut kiipesivät hänen hartioilleen ja kiskoivat pienillä hampaillaan huntuhatun lattialle. Se ei prinsessaa haitannut, hän vain nauroi ja ilakoi.
Yhtäkkiä hän havahtui, täti-Hildur, minä olen löytänyt naurun!

Valtakunnassa oli taas kaikki hyvin, vapaaehtoiset pääsivät omiin töihinsä, martat ompeluseuroihin ja isä-ruhtinas ehti hoitaa valtakunnan asoita. Hildur ja Tyyni-Inger kävivät päivittäin pehtoorilassa pentujen luona. Kun pennut kasvoivat ja tulivat siihen ikään, että ne voi erottaa emostaan, Tyyni- Inger sai itselleen kaksi pentua, ne olivat Kikatus ja Kutitus. Ne nukkuivat pienessä sängyssä, prinsessan sängyn vieressä, eikä siitä kamarista naurua puuttunut.

Jos sinulla on joskus ollut ankea päivä, eikä mikään huvita, olet ehkä koulumatkalla tavannut koiran, jota saa silittää. Se katsoo sinua silmiin ja heiluttaa häntäänsä, huomasitko, koko päivä tuntui sen jälkeen kivemmalta.

Jos sinulla taas on ikioma koira, jota olet hoitanut pennusta asti, muistat varmaan miten suloinen se oli pienenä. Polkuanturat olivat vielä vaaleanpunaiset ja sen hengitys haisi kirpeälle pennun pissalle.

Olet kasvattanut sen isoksi, ruokkinut säännöllisesti, kupissa on ollut aina raikasta juomavettä. Olet vienyt lenkille ainakin neljä kertaa päivässä, et ole kiskonut taluttimesta, vaan olet antanut rauhassa haistella puiston viestejä. Olet opettanut hyviä tapoja puhumalla ja palkitsemalla, ei koskaan lyömällä tai tönimällä. Se on oppinut luottamaan sinuun ja rakastamaan sinua. Siinä sinulla on ikuinen, uskollinen ystävä, joka tekee jokaisesta päivästäsi onnellisemman.

Pirkko Laine 11/2020