Oletko huomannut, että riikinkukko on inspiroinut taiteilijoita, kuvittajia, muotoilijoita ja suunnittelijoita vuosisatoja?

Kun tutkii Finnan kuva-arkistoa riikinkukko-hakusanalla, löytyy mm. vanhoja kirjontatöitä yli sadan vuoden takaa.

Suomalaisen taideteollisuuden 1950-70-lukujen tuotannossa on esiintynyt paljon riikinkukkoja. Löytyy riikinkukon pyrstösulkien koristeiden ja viuhkamallin imitaatioita, ylvään linnun runollinen olemus usein sivuprofiilina tai edestä – tekstiileissä, keramiikassa, lasi- ja emaliesineiden koristekuvioinneissa.

Kuva: Retroaarteet-blogi, 24.6.2014.

Kuva: Tampere.fi, Tekstiilejä Tampereelta

Dora Jungin Katoamattomuus-teoksen saloja on mielenkiintoisesti avannut Päivi Fernström blogissaan. Ensimmäistä kertaa riikinkukko ilmaantui Jungin teokseen 1940-luvun puolivälissä. Teolliseen tuotantoon se tuli vuonna 1965 Tampellan tekstiilinä ”Festivo”.

Fernström siteeraa Jungin kirjettä, jossa hän kertoo ihastuneensa tietoon, että riikinkukko kuvaa katoamattomuutta ja kuinka kaunis sana se (oförgänglighet) onkaan.

Blogissa kerrotaan Jungin isän Valter Jungin ja kollegansa Lars Sonckin suunnittelemasta Privatbankenin pankkisalista, jonka katseenvangitsija oli Jungin lasimaalaus ”Rahapuu”. Siinä esiintyy kaksi riikinkukkoa välissään runsas rahapuu.

Nykyisin lasimaalaus on sijoitettuna alkuperäisen lokaation naapuriin, Ravintola Salutorgetiin, joka sekin on vanha pankkisali osoitteessa Pohjoisesplanadi 15.

Riikinkukon merkityksestä mytologiassa ja symboliikassa löytyy googlaamalla paljon erilaisia versioita.

Hindulaisuudessa riikinkukko on pyhä lintu ja auringon symboli.

Antiikin Kreikan tarustossa riikinkukko yhdistyy Zeuksen vaimoon Heraan. Riikinkukon pyrstöön hän asetti kiitokseksi Argos-jättiläisen sata silmää, kun jättiläinen oli vahtinut ja vakoillut Zeusta, jota Hera epäili salasuhteesta Ioon. (Ja toki Argos siis menetti henkensä Zeuksen käden kautta).

Löysin myös maininnan, että ”antiikin viisaat uskoivat riikinkukon lihan olevan pilaantumatonta, minkä tähden siivekkäästä tuli kuolemattomuuden ja Kristuksen symboli” [kristillisessä kulttuurissa].

(Matti Eteläsaari, Masan Mutinat, Tampereenseurakunnat.fi/4.10.2013)

Kurkista vielä tästä miltä näyttää Tapio Wirkkalan vaneriveistos Riikinkukon sulka , kuva Finna-arkistossa. Tämä ilmeisesti uniikki teos 1970-luvulta olisi mahtava nähdä livenä. Koko 183 cm x 100 cm x 20 cm.

Muistatte varmaan, kun viime vuonna julkaistiin Avotakassa pitkä juttu Hilkka-Liisa Aholasta?

Tämä Anna-Kaisa Huuskon ansiokas artikkeli löytyy myös verkosta. Huusko on haastatellut Aholan sukulaisia, joten pääsemme kuulemaan Hilkka-Liisasta paljon aiemmin julkaisematonta tietoa.

Lue juttu täältä: https://www.meillakotona.fi/artikkelit/hilkka-liisa-ahola

Kukka-sarja

Arabian tehtaiden Kukka-sarja oli tuotannossa vuodesta 1958 vuoteen 1975 eli varsin pitkään! Koristeaiheista vastasi Hilkka-Liisa Ahola, muotoilusta (ainakin) Annikki Hovisaari (lähde: arabia.kokoelma.fi). Maljakoiden ja maljojen materiaalina on kovafajanssi.

Kuten Huuskokin jutussaan kertoo, suunnittelijat ajattelivat, että tyhjänä maljakkoa pidettiin esillä kuvapuoli näkyvillä. Kukkien kanssa käännettiin valkoinen kylki esiin, jotta maljakko ei kilpaillut leikkokukkien kanssa.

Sain kutsun puutarhaan, jossa nautittiin kesäruokaa portugalilaisilta keramiikka-astioilta. Katsokaa ja ihailkaa tätä kauneutta!

Portugalin Algarvessa sijaitseva keramiikkapaja Porches Pottery on sinnikkäästi jatkanut jo yli 50 vuotta perinteisillä tekniikoilla toteutettujen astioiden valmistamista. Siellä maalataan kaikki käsin – kuten Arabiassa menneinä aikoina…

Esittelin taannoin pienen, kämmeneen mahtuvan seinälautasen Hilkka-Liisa Aholalta. Koristemaalaus näytti syntyneen lasitetestaamisen yhteydessä. Hyppää postaukseen tästä.

Kokoelmastani löytyy myös kaksi muutakin saman kokoluokan työtä, jotka esittelen tässä alla kuvissa. Molemmissa koristelun jälki on äärimmäisen tarkkaa ja erinomaisesti onnistunut.

Naiset muistuttavat toisiaan, puku on molemmilla hyvin samankaltainen, pitkähihainen, poolokauluksinen, vihertävin vinoneliöin koristeltu vartalonmyötäinen pitkä leninki.

Lähdemateriaalista ja keskusteluissa yhden Aholan sukulaisen kanssa on tullut ilmi, että Hilkka-Liisa Ahola oli hyvin innostunut ja kiinnostunut pukeutumisesta ja vaatesuunnittelusta. Hän valmisti itse vaatteitaan, ja hänen arkistoistaan löytyy muutamia vaatteiden koristekuviointisuunnitelmia, 1980-luvulla Ahola innostui mm. batiikkivärjäyksestä, ja kuten voimme todistaa hänen naisaiheisista töistään, mielikuvituksella ei ollut rajoja. Kuoseja ja asusteita pyöri päässä ja ilmaantui keramiikkalaatoille fantasiamaailman naisten ylle.

Prinsessa Tyyni-Inger istui jo kolmatta päivää onnettomana puutarhassa. Hän oli pukenut kauniit vaatteet ja huntuhatun, mutta nekään eivät ilahduttaneet Tyyni-Ingeriä.

Isä-ruhtinas ja äiti-ruhtinatar olivat huolissaan. He olivat kyselleet tyttäreltään, mistä tämä epätavallinen alakulo johtui. Oliko tytär kenties alkanut ikävöidä isosiskoaan Vera-Nastasiaa, joka oli muuttanut naapurilinnaan, tilusten toiselle laidalle, mentyään prinssi Wiljamin kanssa naimisiin.
Ei, ei, Tyyni-Inger ei ikävöinyt siskoaan. Syy oli vallan toinen. No mikä, kyselivät vanhemmat.
Minä olen kadottanut nauruni, parahti Tyyni-Inger. Kadottanut naurusi, miten se on mahdollista, huolestui isä.
En tiedä, viisi päivää sitten, kun aamulla heräsin, nauru oli poissa. Kääntelin kaikki seitsemän patjaani ja viisi sikkityynyäni, katsoin kaikki kamarini kaapit ja laatikot, naurua ei ollut.

Isä-ruhtinas käynnisti oitis naurun etsinnät koko valtakunnassa. Puhelinpylväisiin naulattiin etsintäkuulutuksia, vapaaehtoiset etsintäpartiot lähtivät liikkeelle, ruhtinaskunnan Marttakerho muonitti etsijöitä yötä-päivää.

Tyyni-Ingerin sylikummi, ruhtinatar Hildur, kutsuttiin välittömästi paikalle. Hän vei kummityttönsä ihailemaan puutarhan kukkia, kattoi huvimajaan riemukkaan liinan pöydälle ja tarjoili Tyyni- Ingerille vadelmajäätelöä. He pohtivat naurun tapausta ja yrittivät löytää ratkaisua. Yhtäkkiä Hildur muisti, että linnan pehtoori oli kertonut emo-koirastaan Elviirasta ja kuudesta pennusta. Siinäpä voisi olla ratkaisu tähän pulmaan.

Hildur houkutteli Tyyni-Ingerin kävelylle pehtoorin mökille. Onpa ilo nähdä prinsessa täällä, tervehti pehtoori. Käykää sisään matalaan majaani, voin tarjota teille uuden sadon mansikoita. Meillä tosin on talo vähän sekaisin, kun täällä mellastaa seitsemän koiraa.
Seitsemän koiraa, ihmetteli Tyyni-Inger ja istahti lattialle. Ainakin viisi pientä karvapalleroa kiipesi oitis Tyyni-Ingerin syliin. Ne yrittivät lipaista kielellään prinsessan korvaa, nenää ja poskea. Se kutitti kivasti ja Tyyni-Ingeriä alkoi naurattaa. Hän alkoi nauraa ja hellitellä pentuja sylissään. Pennut kiipesivät hänen hartioilleen ja kiskoivat pienillä hampaillaan huntuhatun lattialle. Se ei prinsessaa haitannut, hän vain nauroi ja ilakoi.
Yhtäkkiä hän havahtui, täti-Hildur, minä olen löytänyt naurun!

Valtakunnassa oli taas kaikki hyvin, vapaaehtoiset pääsivät omiin töihinsä, martat ompeluseuroihin ja isä-ruhtinas ehti hoitaa valtakunnan asoita. Hildur ja Tyyni-Inger kävivät päivittäin pehtoorilassa pentujen luona. Kun pennut kasvoivat ja tulivat siihen ikään, että ne voi erottaa emostaan, Tyyni- Inger sai itselleen kaksi pentua, ne olivat Kikatus ja Kutitus. Ne nukkuivat pienessä sängyssä, prinsessan sängyn vieressä, eikä siitä kamarista naurua puuttunut.

Jos sinulla on joskus ollut ankea päivä, eikä mikään huvita, olet ehkä koulumatkalla tavannut koiran, jota saa silittää. Se katsoo sinua silmiin ja heiluttaa häntäänsä, huomasitko, koko päivä tuntui sen jälkeen kivemmalta.

Jos sinulla taas on ikioma koira, jota olet hoitanut pennusta asti, muistat varmaan miten suloinen se oli pienenä. Polkuanturat olivat vielä vaaleanpunaiset ja sen hengitys haisi kirpeälle pennun pissalle.

Olet kasvattanut sen isoksi, ruokkinut säännöllisesti, kupissa on ollut aina raikasta juomavettä. Olet vienyt lenkille ainakin neljä kertaa päivässä, et ole kiskonut taluttimesta, vaan olet antanut rauhassa haistella puiston viestejä. Olet opettanut hyviä tapoja puhumalla ja palkitsemalla, ei koskaan lyömällä tai tönimällä. Se on oppinut luottamaan sinuun ja rakastamaan sinua. Siinä sinulla on ikuinen, uskollinen ystävä, joka tekee jokaisesta päivästäsi onnellisemman.

Pirkko Laine 11/2020

Satu Hilkka-Liisa Aholan satavuotissyntymäpäivän, 9.11.2020, kunniaksi hänen valloittavien naisten, kuvien ja maailmojen innoittamana.

Syreenimaan suuriruhtinaskuntaan oli tulossa suuret juhlat. Neitoruhtinatar Vera-Nastasia oli menossa naimisiin Tulppaanimaan poikaruhtinaan Wiljamin kanssa.
Maan tavan mukaan kaikki ruhtinaskunnan naimattomat neitoset toivat neitoruhtinattarelle linnun. Arvovaltainen Ylimuamo järjesteli luovutusmenoja valkoisessa lintuviitassaan. Hän oli lintujenluovutusseremonian ylimestari ja osasi etiketin vaikka unissaan. Morsian istui turkoosissa puutarhassa ottamassa lintuja vastaan. Hän oli onnellinen morsian, mutta tuli hyvin surulliseksi nähdessään kauneimmat linnut, mitä maa päällään kantoi. Linnut oli näet tarkoitus surmata ja niistä tehdä hääateria. Vera-Nastasia mietti kuumeisesti, miten voisi muuttaa ikiaikaista perinnettä. Sitten hän keksi, hän pyytäisi audienssia parlamentin ylähuoneeseen.

Parlamentin ylähuoneessa Vera-Nastasia piti arvokkaan puheen ja pyysi itselleen häälahjaksi lakimuutosta. Lintuja saisi edelleen tuoda ruhtinatarmorsiamille, mutta ei syötäväksi, vaan kaiken kansan iloksi. Hän lupasi rakennuttaa linnan puutarhaan lintutemppelin, jossa linnut saisivat elää vapaasti. Niillä olisi pesäpaikkoja, ruokaa ja juomaa. Ne saisivat vapaasti lennellä taivaan tuuliin ja tulla takaisin silloin kun haluaisivat. Linnan puutarhassa oli lampi, jossa uiskenteli kaksi joutsenta. Niiden siipipankot oli murrettu, etteivät ne pystyisi lentämään pois. Tämänkin tavan Vera-Nastasia halusi muuttaa. Ei koskaan enää lintuja kahlittaisi lampeen, vaan ne olisivat vapaita lähtemään omille teilleen.
Ylähuone piti kaksi kokousta lakimuutoksen tiimoilta. Neitoruhtinattaren puhe oli ollut niin liikuttava, että vesissäsilmin edustajat tekivät lakimuutoksen.

Lintutemppelistä tuli upea. Linnut viihtyivät ja toivat ystäviäänkin sinne. Vera-Nastasia ja Wiljam istuivat usein lapsineen puistossa ja kuuntelivat lintukonserttia. Linnan puutarhasta tuli kuuluisa yli valtakuntien ja monet kaukaiset kansalaiset kävivät sitä katsomassa. Joskus kesäyönä, hämärän hetkellä, kun aurinko on laskenut ja seuraava aamu ei ole vielä valjennut, voit kuulla monikielisen linnun. Se laulaa monilla sävelillä, kertoo kaukaisesta linnanpuistosta ja lukuisista tovereistaan. Se lurittelee uskomattomia matkakertomuksia jossain hämärässä kuusenlatvassa. Kuunnellessasi tulet itsekin iloiseksi, hengität onnellisena raikasta yöilmaa ja olet kiitollinen elämästäsi tässä kauniissa maailmassa.

Kirjoittanut äitini Pirkko Laine 10/2020

”Arabian taideteollisuusosasto kehittyi 1940-luvulla Olga Osolin johdolla vaatimattomasta käsinkoristamosta taiteellisesti tasokkaaksi ”Olgan osastoksi”, joka on sittemmin kasvattanut monta lahjakasta keraamikon alkua alansa arvostetuksi taitajaksi. Hilkka-Liisa Ahola kuuluu näihin etuoikeutettuihin keramiikkataitelijoihin. […] Olgan osastolla saivat nuoret keramiikkataitelijat sekä suunnitella että toteuttaa kodin koriste-esineitä sekä paljon käsityötä vaativia käyttöesineitä. Hilkka-Liisa Ahola kutsuu ”piparkakuiksi” varhaisia dreijattuja vatejaan ja maljakoitaan, joissa on pykäreuna. Koristeiden aiheina on romanttisia henkilökuvia, jotka on toteutettu monivaiheisella lasitus-raaputus-maalaus-tekniikalla. Ideat syntyvät työstä ja yksi työ kasvatti toisen”

Lainaus: Marjut Kumela: Sininen hetki – Hilkka-Liisa aholan keramiikkaa 1947 – 1974 – näyttelyn esittelyteksti

Eräänä lauantaina, kun olin hakenut torilta astereita ja Kaarlenkadulta oli löytynyt tämä pirskahtavan sininen malja. 💙

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Hilkka-Liisa Ahola maalasi naisaiheita jo 1940-luvulla taidetarjottimiin ja 40-luvun lopulta löytyy myös muutamia vuosiluvulla signeerattuna naisaiheisia lautasia/laattoja.

Näissä unenomaisissa kuvissa seikkailee eteerisiä kaunottaria unelmien puutarhoissa kielojen, sinikellojen ja ruusujen ympäröiminä. Naisten eksoottiset mekot, korut ja päähineet kuljettavat katsojan jonnekin kauas 1940-50-luvun niukasta ja varmasti melko askeettisestakin suomalaisesta arjesta.

Naiset ovat mantelisilmäisiä ja sumukatseisia, heidän piirteensä muistuttavat bysanttilaisia naisia, joilla on kaunis leuka, kapea nenä ja tummat silmät.

Leninkien kuvioinneissa toistuvat usein vinoneliöt, pilkut, raidat ja ympyrät. Naiset käyttävät päähineitä – lierihattuja, turbaaneja, huntuja ja tötteröitä! Koruissa, kukkaseppeleissä, tukkalaitteissa, nauhoissa ja huiveissa riittää yksityiskohtia ja tutkittavaa.

Naisten seurassa ja kuvituksena vierailee myös paljon eläimiä. Kaikista eniten esiintyy lintuja, eksoottisia lintuja, kuten riikinkukkoja, joilla on töyhtöjä ja näyttäviä pyrstöjä. Mukana on välillä myös hyönteisiä, kuten perhosia. Myös yhteen koiraan, etanaan ja kaloihin olen törmännyt!

Aholan mielen puutarhoissa on lukuisia kasveja, pääasiassa kukkia, yleisimmin ruusuja, kelloja, kielon tapaisia, mustikan kukkia ja pensaita.

Entä mitä löytyy lavasteista? Ihanaa yltäkylläisyyttä ja romanttista rekvisiittaa: Päivänvarjoja, koristeellisia puutarhahuonekaluja, huvimajoja, soittimia, ruukkuja, kannuja, kahviastiastoja… Myös joutsenvene hääairueineen, ja Designmuseon kokoelmassa olen nähnyt upean lintupurjeveneen.

Väreiltään romanttiset naiskuvat ovat pastellisia ja hempeitä. Aholan sininen väripaletti on vahvasti läsnä. Maljojen ja laattojen lasitteissa ja maaleissa on usein vaaleaa sinistä, turkoosia ja violettia. Vain muutama työ näyttäisi olevan tummanpuhuva, pohjaltaan musta ja pääväreinään kulta, tummanpunainen ja musta.

Mistä aiheet kumpusivat? Tätä voimme arvailla…

Maanläheisiä sävyjä Hilkka-Liisa Aholan herkässä keramiikkalaatassa, joka on todennäköisesti hänen Arabian taideosaston ajoilta (1968-1974).